Minulla on oikeus sanoa: ”En tiedä”

”Emmätiiä, ihansama”, naukuvasti mutistu teinivastaus, joka tarkoittaa lähinnä ”EVVK” (eli ”Ei vois vähempää kiinnostaa”)? Joskus niin toki voikin olla. Sen ei pitäisi kuitenkaan leimata koko sanayhdistelmää ”En tiedä” vain selkärangattomaksi tavaksi luistaa vastuusta. Välillä on syytä antaa itselleen ja muille oikeus olla tietämättä.

Meitä vaaditaan jatkuvasti tietämään. ”Mitä haluat? Millainen olet? Miksi? Onko nälkä, jano, väsymys, seuran tai yksinäisyyden tarve?” Kaikkiin näihin pitäisi löytyä vastaus kuin hypermarketin hyllyltä. Pitäisi tietää ongelmiensa alkulähteet, oikea opiskeluala, tulevaisuuden suunnitelmat ja huomisen ruoka. On niin paljon asioita, joihin vastauksia ei tietoyhteiskunnasta huolimatta löydä Wikipediasta.

Joskus on syytä pysähtyä ja sanoa rehellisesti: ”En tiedä”. Se voi nimittäin sanoa myös läsnäolevasti, ihmetellen tai mietiskellen. Ei pitäisi joutua esittämään tietävää, jotta olisi itselleen ja toisille mieleen. Ei samantien tarvitse valita jotain vaihtoehtoa tai mielipidettä, vain jotta sellainen olisi.

Usein on hyväkin tunnustaa tietämättömyytensä. Pienissäkin asioissa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Joskus voi  kokeilla ja todeta jälkeen päin, ettei jokin toiminutkaan; etten tiennyt, mitä tarvitsin ja halusin, vaikka niin luulin. Väärätkin valinnat ovat usein opettavaisia, eikä niistä pidä joutua kärsimään loppuelämäänsä.


Ihan turhaa on kehittää sellaista kulissia, että aina tietäisi varmasti ja selvästi. Kun antaa tilaa läsnäolevalle tiedottomuudelle, voi oppia tietämään itsestään ja maailmasta paljon enemmän kuin nopealla arvonnalla vaihtoehtojen välillä.

-Rhees