Räpistelyä

Marraskuun ensimmäinen päivä romahdin jälleen, ties monennenko kerran kymmenen vuoden sisällä. Pienen riekaleen varassa päätin lopulta pysyä hengissä ja huutaa apua. Sairaalasta minut potkittiin ulos, vaikka itkin, huusin, tärisin, satutin itseäni enkä kyennyt olemaan hetkeäkään yksin. Romahdin uudestaan ja luottamukseni julkiseen hoitoon loppui. Sitä ei todellakaan palauttanut pari ahdistavaa yötä Auroran päivystyksessä tai kiireiset hoitokokoukset päiväosastolla, jonka lääkäri ei minua uloskirjatessaankaan ymmärtänyt edes peruselämäntilannettani.

Olen onnekas, jopa etuoikeutettu, koska olen oppinut pyytämään apua. Minulla on ystäviä, sukulaisia ja tuttuja, jotka auttavat ja tukevat monin tavoin. Vanhempani pystyvät tukemaan minua taloudellisesti. Ystävät päivystivät pahimman ajan yli ympärivuorokautisesti lähelläni. Sitä voi toki miettiä, onko oikein, että särkynyt ihminen joutuu itse järjestämään hoitonsa ja tarrautumaan jokaiseen, joka on valmis auttamaan. Ja usein ne, jotka auttavat kaikkein eniten, ovat itse heikoilla, sairaita ja kokeneet yhteiskunnan hylkäämisen.

Ja onneksi on Leikkis. Kuulin Leikkiväki ry:stä sattumalta kolme vuotta sitten radiosta. Seuraavana keväänä oli selvää, ettei kuntoni riittäisi kesätöiden hakemiseen ja tekemiseen. Lukuvuoden ajan jaksoin omaan tahtiini jatkaa yliopisto-opiskeluitani, mutta kesän aikataulutonta ”lomaa” en todellakaan odottanut, vaikka kuntoutustuki riitti elämiseen. En kestänyt ajatusta edelliskesän kaltaisesta ajasta ahdistuksen ja kodin vankina. Pääsin Leikkiväkeen kesäksi, sain päiviini rytmin ja pikkuhiljaa uskaltauduin osallistumaan ja tutustumaan muihin. Lukuvuoden taas opiskelin ja mieltäni helpotti tieto tulevan kesän Kesäklubista.

Leikkisläiset ystäväni saattoivat minut marraskuussa Hermanniin, missä työntekijät kuuntelivat ja toivottivat minut taas tervetulleeksi. Joulukuussa maalasin uutta mukiani (meillä kaikilla on itse maalatut nimikkomukit) Klemmarilaisena. Minua kuunneltiin, tuettiin ja autettiin asunto- ja paperiasioissa. Pääsin osaksi yhteisöä ja sain aikaa ja tilaa toipua.

Uusi vuosi on alkanut minulle jo paljon valoisampana ja Leikkiksen arki on turvallista. Aamulla uninen väki valuu ovesta sohville aloittamaan päivää. Jaksan jo antaa oman osaamispanokseni aamupäivien työpajatöihin. Maanantain kirjoitusryhmää ja tiistain joogaa odotan koko viikon. Olenpa uskaltautunut riehakkaaseen diskotanssiinkin mukaan extempore-iltapäivädiskossa.

Kauko-koiran lähdettyä viettämään uutta elämäänsä maalle, olen ottanut tavaksi tuoda oman Valma-koirani mukaan Leikkiväkeen kerran viikossa. Nytkin se kulkee pitkin tiloja etsien murusia lattialta ja rapsuttavia käsiä. Minä suunnittelen uuteen tuotesarjaamme tulevaa marttyyrinkruunua ja jatkossa varmaan kirjoittelen ajatuksiani enemmänkin tänne blogiin.

-Rhees

Ei pidä odottaa huomista

Tänään on odottava, kaipaava päivä, kuten monet muutkin päivät.

 Kun sairastaa, alkaa haaveilla menneisyydestä, jolloin oli terve, tai tulevaisuudesta, kun paranee. Ei osaa elää tässä hetkessä, koska tuntuu siltä kuin osa itsestä olisi kadonnut sairastumisen myötä. Ainakin minusta tuntuu vahvasti siltä, etten ole täysin oma itseni, etten saa itseeni kontaktia kuten ennen. Tämä saa minut elämään tulevaisuudessa, "sitten kun"- ajattelussa.

Juuri tänään lihakseni ovat kuitenkin kipeät eilisestä tanssitunnista. Ne muistuttavat mihin pystynkään, kun todella yritän ja uskon itseeni. On jännä, että sitä ajattelee että teen asioita sitten vasta kun paranen. Tänä keväänä halusin todistaa itselleni, että pystyn unelmien toteuttamiseen jo nyt, jos vain annan itselleni mahdollisuuden. En enää odota sitä, että olen terveempi vaan kokeilen nyt tehdä jotain mitä olen halunnut pitkään tehdä.  Ja niin tanssitunnille meno kymmenen vuoden tauon jälkeen on nyt toteen käynyt haave, ja nautin suunnattomasti siitä että kerran viikossa pääsen tekemään jotain mistä todella pidän.

Kirjoittaminen on aina ollut myös minulle tärkeää. Ennen sairastumista kirjoitin lähes päivittän omia tekstejäni ja pohdin elämää tekstien kautta, ne tulivat luonnostaan ja jo kirjoittaminen itse teki hyvän olon. Kun sairastuin, menin aivan lukkoon. En enää osannut pukea sanoiksi sitä, miltä tuntuu. Nyt olemme harjoitelleet Leikkiväen kirjoitusryhmässä monta kuukautta sellaista kirjoittamista, mikä ei perustu tekstin täydellisyyteen ja suorittamiseen. Kirjoitamme esimerkiksi kymmenen minuuttia annetusta sanasta, ja tekstiä ei ole tarkoitus liikaa miettiä tai korjata. Tämä tuntui minusta aluksi vaikealta, mutta nyt tämän vuoden puolella annoin itselleni luvan kirjoittaa ihan miltä minusta tuntui, ja siinä se oli! Löysin oman ääneni, joka puhuu minussa tällä hetkellä! Ajattelin ennen, että kirjoitan sitten taas kun paranen ja minulla on jokin tarina kerrottavana, mutta suureksi ilokseni huomasin että tämänkin kirjoittaminen on hyvä, ja arvokasta! Aloin heti pitää pitkästä aikaa kirjoitusvihkoa kotona, johon kirjoitan eri tunnelmistani, ilman paineita. Olen mielettömän iloinen tästä löydöksestäni, ja jälleen huomasin että kun vain annan itselleni luvan, onnistun kyllä.

Olen siis oppinut luopumaan sitten kun- ajattelusta ja täydellisyyden tavoittelusta. Minä, juuri nyt, kunoutujanakin, pystyn jo tällä hetkellä toteuttamaan haaveitani ja elämään täysipainoista elämää. Olen tullut rohkemmaksi, jos haluan todella tehdä jotain tartun härkää sarvista jo tänään, ja annan mennä. Ja useimmiten, pystyin siihen mitä yritin!

Sairaus opettaa tarttumaan hetkeen ja ehkä Leikkiväessä olen saanut rohekuttani takaisin!

Kevättä kohti mennen,

Mithy