Tänään on odottava, kaipaava päivä, kuten monet muutkin päivät.
Kun sairastaa, alkaa haaveilla menneisyydestä, jolloin oli terve, tai tulevaisuudesta, kun paranee. Ei osaa elää tässä hetkessä, koska tuntuu siltä kuin osa itsestä olisi kadonnut sairastumisen myötä. Ainakin minusta tuntuu vahvasti siltä, etten ole täysin oma itseni, etten saa itseeni kontaktia kuten ennen. Tämä saa minut elämään tulevaisuudessa, "sitten kun"- ajattelussa.
Juuri tänään lihakseni ovat kuitenkin kipeät eilisestä tanssitunnista. Ne muistuttavat mihin pystynkään, kun todella yritän ja uskon itseeni. On jännä, että sitä ajattelee että teen asioita sitten vasta kun paranen. Tänä keväänä halusin todistaa itselleni, että pystyn unelmien toteuttamiseen jo nyt, jos vain annan itselleni mahdollisuuden. En enää odota sitä, että olen terveempi vaan kokeilen nyt tehdä jotain mitä olen halunnut pitkään tehdä. Ja niin tanssitunnille meno kymmenen vuoden tauon jälkeen on nyt toteen käynyt haave, ja nautin suunnattomasti siitä että kerran viikossa pääsen tekemään jotain mistä todella pidän.
Kirjoittaminen on aina ollut myös minulle tärkeää. Ennen sairastumista kirjoitin lähes päivittän omia tekstejäni ja pohdin elämää tekstien kautta, ne tulivat luonnostaan ja jo kirjoittaminen itse teki hyvän olon. Kun sairastuin, menin aivan lukkoon. En enää osannut pukea sanoiksi sitä, miltä tuntuu. Nyt olemme harjoitelleet Leikkiväen kirjoitusryhmässä monta kuukautta sellaista kirjoittamista, mikä ei perustu tekstin täydellisyyteen ja suorittamiseen. Kirjoitamme esimerkiksi kymmenen minuuttia annetusta sanasta, ja tekstiä ei ole tarkoitus liikaa miettiä tai korjata. Tämä tuntui minusta aluksi vaikealta, mutta nyt tämän vuoden puolella annoin itselleni luvan kirjoittaa ihan miltä minusta tuntui, ja siinä se oli! Löysin oman ääneni, joka puhuu minussa tällä hetkellä! Ajattelin ennen, että kirjoitan sitten taas kun paranen ja minulla on jokin tarina kerrottavana, mutta suureksi ilokseni huomasin että tämänkin kirjoittaminen on hyvä, ja arvokasta! Aloin heti pitää pitkästä aikaa kirjoitusvihkoa kotona, johon kirjoitan eri tunnelmistani, ilman paineita. Olen mielettömän iloinen tästä löydöksestäni, ja jälleen huomasin että kun vain annan itselleni luvan, onnistun kyllä.
Olen siis oppinut luopumaan sitten kun- ajattelusta ja täydellisyyden tavoittelusta. Minä, juuri nyt, kunoutujanakin, pystyn jo tällä hetkellä toteuttamaan haaveitani ja elämään täysipainoista elämää. Olen tullut rohkemmaksi, jos haluan todella tehdä jotain tartun härkää sarvista jo tänään, ja annan mennä. Ja useimmiten, pystyin siihen mitä yritin!
Sairaus opettaa tarttumaan hetkeen ja ehkä Leikkiväessä olen saanut rohekuttani takaisin!
Kevättä kohti mennen,
Mithy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti