Räpistelyä

Marraskuun ensimmäinen päivä romahdin jälleen, ties monennenko kerran kymmenen vuoden sisällä. Pienen riekaleen varassa päätin lopulta pysyä hengissä ja huutaa apua. Sairaalasta minut potkittiin ulos, vaikka itkin, huusin, tärisin, satutin itseäni enkä kyennyt olemaan hetkeäkään yksin. Romahdin uudestaan ja luottamukseni julkiseen hoitoon loppui. Sitä ei todellakaan palauttanut pari ahdistavaa yötä Auroran päivystyksessä tai kiireiset hoitokokoukset päiväosastolla, jonka lääkäri ei minua uloskirjatessaankaan ymmärtänyt edes peruselämäntilannettani.

Olen onnekas, jopa etuoikeutettu, koska olen oppinut pyytämään apua. Minulla on ystäviä, sukulaisia ja tuttuja, jotka auttavat ja tukevat monin tavoin. Vanhempani pystyvät tukemaan minua taloudellisesti. Ystävät päivystivät pahimman ajan yli ympärivuorokautisesti lähelläni. Sitä voi toki miettiä, onko oikein, että särkynyt ihminen joutuu itse järjestämään hoitonsa ja tarrautumaan jokaiseen, joka on valmis auttamaan. Ja usein ne, jotka auttavat kaikkein eniten, ovat itse heikoilla, sairaita ja kokeneet yhteiskunnan hylkäämisen.

Ja onneksi on Leikkis. Kuulin Leikkiväki ry:stä sattumalta kolme vuotta sitten radiosta. Seuraavana keväänä oli selvää, ettei kuntoni riittäisi kesätöiden hakemiseen ja tekemiseen. Lukuvuoden ajan jaksoin omaan tahtiini jatkaa yliopisto-opiskeluitani, mutta kesän aikataulutonta ”lomaa” en todellakaan odottanut, vaikka kuntoutustuki riitti elämiseen. En kestänyt ajatusta edelliskesän kaltaisesta ajasta ahdistuksen ja kodin vankina. Pääsin Leikkiväkeen kesäksi, sain päiviini rytmin ja pikkuhiljaa uskaltauduin osallistumaan ja tutustumaan muihin. Lukuvuoden taas opiskelin ja mieltäni helpotti tieto tulevan kesän Kesäklubista.

Leikkisläiset ystäväni saattoivat minut marraskuussa Hermanniin, missä työntekijät kuuntelivat ja toivottivat minut taas tervetulleeksi. Joulukuussa maalasin uutta mukiani (meillä kaikilla on itse maalatut nimikkomukit) Klemmarilaisena. Minua kuunneltiin, tuettiin ja autettiin asunto- ja paperiasioissa. Pääsin osaksi yhteisöä ja sain aikaa ja tilaa toipua.

Uusi vuosi on alkanut minulle jo paljon valoisampana ja Leikkiksen arki on turvallista. Aamulla uninen väki valuu ovesta sohville aloittamaan päivää. Jaksan jo antaa oman osaamispanokseni aamupäivien työpajatöihin. Maanantain kirjoitusryhmää ja tiistain joogaa odotan koko viikon. Olenpa uskaltautunut riehakkaaseen diskotanssiinkin mukaan extempore-iltapäivädiskossa.

Kauko-koiran lähdettyä viettämään uutta elämäänsä maalle, olen ottanut tavaksi tuoda oman Valma-koirani mukaan Leikkiväkeen kerran viikossa. Nytkin se kulkee pitkin tiloja etsien murusia lattialta ja rapsuttavia käsiä. Minä suunnittelen uuteen tuotesarjaamme tulevaa marttyyrinkruunua ja jatkossa varmaan kirjoittelen ajatuksiani enemmänkin tänne blogiin.

-Rhees